Porkkalan venäläinen tykkivene

Olet tässä Etusivu  > Laiva  > karkea (n. 1-5 km) >  Porkkalan venäläinen tykkivene

PORKKALANNIEMEN VERINEN KÄSIKÄHMÄ 1809
Ison puuveneen jäännökset jossakin Porkkalanniemen ulkopuolella kertovat unohtuneesta yhteenotosta, joka oli Britannian merisotahistorian kiihkeimpiä.
Brittiläiset laivaveneet upottivat venäläisen tykkiveneen Suomen sodan aikana, 7. heinäkuuta 1809, ”kahden kalliokarin väliin” Porkkalanniemen kärjen luona, ”under Porcola Point”. Tarkempaa paikannusta ei valitettavasti ole kirjallisuudessa.
Venäläisalus kuului kahdeksan tykkiveneen ja yhden aseistetun purjelaivan osastoon, joka suojasi 12 kauppa-aluksen saattuetta. Upottajina olivat neljän brittiläisen sotalaivan veneet, jotka valtasivat kahdeksasta tykkiveneestä kuusi, lisäksi aseistetun laivan ja kaikki kauppa-alukset.
Porkkalan kahakkaan jouduttiin suurissa strategisissa kehyksissä. Ranskan liittolaiseksi ryhtynyt Venäjä pakotti Ruotsia mukaan liittokuntaan Britanniaa vastaan. Britannia lähetti Ruotsin tueksi verraten vahvan laivasto-osaston, joka toimi Itämerellä vara-amiraali Sir James Saumarezin komentamana heti kesällä 1808. – Merihistoriallisesti kiintoisa yksityiskohta on, että Saumarezin lippulaivana Helsingin tuntumassa saakka oli 100 tykin kolmikantinen linjalaiva Victory, jolla brittien merisankari Horatio Nelson komensi Trafalgarin taistelussa 1805 ja joka on museolaivana Portsmouthissa. Victory on siis ollut kaikkien aikojen kuuluisin Suomen vesillä käynyt laiva.
Porkkalan hyökkäyksen pani toimeen kaksikantisen 74 tykin linjalaivan Implacablen päällikkö kapteeni Sir Thomas Byam Martin. Veneet koottiin Implacablesta ja kolmesta hänen osastonsa muusta laivasta, jotka olivat 74 tykkinen linjalaiva Bellerophon, 38 tykkinen fregatti Melpomene, ja 18 tykkinen fregattitakiloitu sluuppi Prometheus.
Venäläisosaston valitsema asema oli vahva, koska kalliokarit suojasivat tykkiveneiden sivustoja. Napoleonin sotien brittiläisen merihistorian kirjoittanut William James huomautti, että venehyökkäys oli pakko tehdä suoraan tykkejä ja niiden kartesseja ja raehauleja vastaan. Taktisista haitoista huolimatta kapteeni Martin katsoi, että hyökkäyksestä pidättyminen olisi heikentänyt Britannian sotamainetta, johon Ruotsin tukeminen nojautui.
Hyökkäykseen lähti kello 9.00 yhteensä 17 laivavenettä, joissa oli 270 miestä eli huomattava osa Martinin osaston miehistöistä. Hyökkääjillä on ollut käsiaseet ja useimpien veneiden keulassa on lisäksi ollut lyhyt tykki. Säästä ei ole erikseen mainintoja.
Venäläisissä tykkiveneissä oli vangittujen venäläisupseerien mukaan yhteensä 231 miestä. ”Aseistettu laiva” pysytteli kauppa-alusten mukana, ja saattaa olla, että vesi kalliokarien välissä oli sille liian matalaa. Kauppa-alusten aseistuksesta ja miehistöstä ei ole tietoa, ehkä koska alukset eivät ilmeisesti tehneet vastarintaa. Siviilimiehistöt ovat luultavasti menneet laivoista maihin hyvissä ajoin. Varovaisuuteen oli hyvä syy. Laivojen lastina oli Venäjän armeijan elintarvikkeiden lisäksi ruutia.
”Veneistä” puhumisen ei pidä antaa pettää, koska tällaiset valtausiskut olivat kiivaan aikakauden merisotaa vaarallisimmillaan. William James kuvasi venehyökkäyksiä aseistetun vihollisen kimppuun yleensäkin epätoivoisiksi, ”desperate”. Hyökkäykset tehtiin melkein aina taisteluvalmiin vihollisen kimppuun ja jos yritys tyrehtyi, piti perääntymistä yrittää heikentynein voimin vihollisen tulen alla.
Brittilaivaston venehyökkäykset onnistuivat melkein aina päättäväisyyden ja nopeuden ansiosta. Epäedulliseksi kääntynyt sää tai liiallinen aikailu hyökkäykseen ryhtymisessä tuottivat kuitenkin aika ajoin kipeitä menetyksiä. Voitto ei ollut mitenkään itsestään selvä, ja yhteenotosta syrjäisellä Porkkalanniemellä tulikin tavallista hurjempi.
Britannian laivastosta kaatui 17 ja haavoittui 37 miestä. Tappiot olivat harvinaisen suuret. Jamesin selostus yhteenotosta on sen mukaisesti tavallista pitempi ja yksityiskohtaisempi. Britit noudattivat tavallista taktiikkaansa, jossa mentiin vaarallisen lähestymisvaiheen yli niin nopeasti kuin suinkin. James kirjoittaa, että hyökkääjät ”soutivat edelleen huolimatta kiivaasta tulesta etenemisen aikana eivätkä laukaisseet muskettiakaan ennen kuin saattoivat koskettaa tykkiveneiden laitoja; silloin Britannian merimiehet ja merisotilaat entrasivat miekka kädessä ja pyyhkäisivät kaiken tieltään”.
Kaatuneiden joukossa oli hyökkäystä johtanut Implacablen ensimmäinen luutnantti James Hawkey, joka oli jo aiemmin kunnostautunut Saksan rannikolla. Hawkeyn kerrotaan saaneen osuman kartessin kuulasta, kun hän oli menossa ensimmäisestä vallatusta tykkiveneestä seuraavaan. Kapteeni Martin kirjoitti veljelleen, että kaatuessaan Hawkey huusi: ”Hurraa, eteenpäin, Englanti aina eteenpäin!”
Venäläiset myönsivät menettäneensä kaatuneina 63 miestä. Monien rantaan uimalla yrittäneiden kerrottiin lisäksi hukkuneen. 127:stä vangitusta venäläisestä oli 51 haavoittunut. Kaatuneita ja haavoittuneita oli jopa ajan veristen mittojen mukaan hyvin suuri osa miehistöstä. Paljon pienemmät tappiot oikeuttivat jo kunnialliseen antautumiseen.
Tappiosuhde oli tärkeä, koska sillä mitattiin ennen muuta hävinneellä puolella, oliko taisteltu tosissaan. Ainakin britit koettivat myös voittaessaan selvittää vihollisen miesmäärät, koska valtausrahoja maksettiin osaksi niiden mukaan. Veneiden yhteenotoissa ihmismenetyksiä lisäsi, ettei häviölle jäävä osapuoli päässyt kannen alle suojaan voittavan puolen taisteluraivolta.
Upotetussa veneessä oli ollut 46 miehistön jäsentä, joka oli hiukan vähemmän kuin vastaavissa Atlantin rannikolla toimineissa ranskalaisissa tykkiveneissä. Suomenlahden saariston helpommat olot sallivat ehkä vähempien airojen käytön. Venäläisaluksissa oli yksi 30:n naulan (kapteeni Martin sanoo 32:n) ja yksi 24 naulan pitkä tykki eli ajalle tyypillinen vahvasti varustetun tykkiveneen aseistus.
Porkkalan hyökkäys oli sen verran uhkarohkea ja menetykset suuret, että Martinin ja hänen amiraalinsa välit olivat rikkoutua. Saumarez kirjoitti onnistuneen hyökkäyksen jälkeen Martinille, että riski oli tuottoa vastaan punniten ollut suurempi kuin oli ollut viisasta. Martin vastasi vaativansa sota-oikeutta erimielisyyden ratkaisemiseksi, mutta Saumarez sovitteli asian alaisensa kanssa. James huomauttaa viisaasti, että alaisten täytyy muistaa komentajien paineet ja esimiesten on otettava huomioon alaistensa tunteet ja korjattava tekemänsä virhearvot. Tässä riidassa sopiminen oli varmasti laivaston edun mukaista. Molemmat kiistapuolet olivat aivan parhaimmistoa ammattikunnassaan, jonka taso oli yleensäkin hämmästyttävän korkea.
Lisäesimerkki veneoperaatioiden rajuudesta saatiin pian Porkkalan taistelun jälkeen Haminan edustalla 25. heinäkuuta 1809, kun toinen brittiosasto valtasi kolme venäläistä tykkivenettä ja aseistetun prikin.
Britannia menetti yhdeksän miestä kaatuneina ja 51 haavoittuneina, venäläiset oman tietonsa mukaan 28 kaatuneina ja 59 haavoittuneina. Jamesin mukaan yksi venäläisvene, numero 62, teki niin ankaraa vastarintaa, että kaikki sen 44 miestä kaatuivat tai haavoittuivat. James sanoo, että Haminan yhteenotto ”toi kirkkainta kunniatodistusta heidän (venäläisten) laivastonsa luonteelle”.
Implacable ja kapteeni Martin olivat jo kunnostautuneet Itämerellä. Martin oli edellisenä kesänä, 26. elokuuta 1808, ampunut nopeasti melkein hylyksi Venäjän 74 tykin linjalaiva Vselovodin Viron rannikon edustalla. Taistelu syntyi, kun kahden brittilaivan vahvistama Ruotsin laivasto ajoi takaa venäläistä osastoa Hangon vesiltä alkaen. Vahvempi venäläislaivasto pakeni ehkä koska venäläiset eivät tienneet, kuinka paljon keripukki oli heikentänyt huonosti varustettua ruotsalaislaivastoa.
Britit olivat takaa-ajossa kaukana ruotsalaisten linjalaivojen edellä. Vastatuuleen luovittaessa eivät Ruotsin alukset jaksaneet pysytellä pakenijoiden ja brittilaivojen kannoilla. Yhteenoton kulku tuki Martinin käsityksiä arvovallan merkityksestä. Yhdeksän venäläistä linjalaivaa pakeni kahta brittiä.
Implacable saavutti jälkeen jääneen Vselovodin mutta joutui vetäytymään, kun muu venäläisosasto kääntyi takaisin auttamaan Vselovodia. Venäläisaluksen valtasi lopulta brittien toinen 74 tykin linjalaiva Centaur Paldiskin edustalla, kun pahoin vaurioitunut Vselovod ei päässyt kumppaniensa perässä lahdelmaan sisään. Vselovod poltettiin rantaveteen ja muut venäläiset saarrettiin Paldiskiin talven lähestymiseen saakka.
Taistelut Suomenlahdella jäivät sivukertomuksiksi sukupolven kestäneessä suursodassa. Brittilaivasto ei pystynyt pelastamaan Suomea enää Ruotsille ja Ruotsista tuli uuden kuninkaan johdolla Napoleonin liittolainen. Saumarezin linjalaivat vaikuttivat Itämerellä silti Euroopan valtapolitiikkaan. Ruotsi oli haluton Ranskan auttaja, eivätkä välit britteihin katkenneet avoimeen sotimiseen saakka.
Tapani Mattila kirjassa: Meri maamme turvana – Suomen puolustuksen vaiheita Ruotsin vallan aikana (1983), toteaa taistelupaikaksi Porkkalan niemen kärjen ja Stor Svartön välin.


Tekstin laatija Jukka Luoma

Lähdeluokittelu: karkea (n. 1-5 km), Laiva
Tyyppi: tykkivene
Uponnut: 7.7.1809
Sijainti: Kirkkonummmi, Porkkala


Lähdetiedot:
  • William James, The Naval History of Great Britain, osa V, Lontoo 1860, s. 40-41
  • The Saumarez Papers - Baltic 1808-1812, Lontoo 1968
  • Letters and Papers of Admiral of the Fleet Sir Thomas Byam Martin, osa 2, Lontoo 1898, s. 128-130

HYLKYTIEDOT

Koordinaatit 59° 57.000' N , 24° 22.000' E

Paikannustarkkuus: karkea (n. 1-5 km)
Materiaali
Tyyppi tykkivene
Kotipaikka Venäjä
Uppoamisaika 7.7.1809
Uppoamispaikka Kirkkonummmi, Porkkala
Uppoamispaikka ,





MEDIA


KOHTEEN IHANNEOLOSUHTEET JA SÄÄENNUSTEET

Kerro millaisella kelillä kohteella kannattaa sukeltaa?



Auta sukellusretken suunnittelua jakamalla omat tuuliolosuhteita koskevat suosituksesi


Ennuste Ilmatieteen laitos