Hindenburg

S/s Hindenburg rakennettiin vuonna 1921 Vegesackissa, Bremer Vulcanin telakalla Hamburg-Amerika Linien (HAPAG) nimiselle yhtiölle. Alus oli 143 metriä pitkä ja suuruudeltaan 7880 brt. Se harjoitti liikennettä Saksan ja Yhdysvaltojen välillä. Sodan sytyttyä se määrättiin sotapalvelukseen kuljetusalukseksi.

Marraskuun 10. päivänä 1942 alus oli lastattu Danzigissa lähes tuhannella venäläisellä sotavangilla. Alus liittyi saattueeseen, jonka reitti kulki Utön kautta sisään Suomen saaristoon ja edelleen kohti Pietarsaarta. Utön ulkopuolella, 17. päivänä tapahtui räjähdys savupiipun kohdalla paikassa P 59º 40′ I 21º 20′ klo 18.55. Venäläinen sukellusvene L3 (päällikkö P. D. Gristshenko) oli laskenut miinoitteen Utön sisääntuloväylälle. Miehistö jätti aluksen ja siirtyi muihin laivoihin.

Vaurioitunutta alusta lähdettiin hinaamaan sisään saaristoon, mutta seuraavana päivänä alus ajautui väylältä ja juuttui karikkoon Snökubbin kohdalla. Kun merivoimien moottorivene no. 4 Utöstä saapui paikalle aluksella ei enää ollut muita kuin 1000 venäläistä vankia ruumiin teljettyinä. Muutamat olivat murtautuneet kannelle ruumanluukkuun tehdyn reiän ja sen myötä auenneen luukun kautta, mutta saksalaiset olivat tervehtineet heitä 20 mm tykin sarjoin. Suomalaisten meripelastajien saapuessa paikalle vangit siirrettiin pelastusalus Assistansille. Pumppaamalla alus saatiin karilta, mutta hinauksessa se alkoi jälleen vuotaa. Lohmin kohdalla 19. päivänä klo 18.15, käännettäessä se katkesi kahtia ja upposi yli 50 metrin syvyyteen.

Hylky paikallistettiin uudelleen 1960-luvun lopulla. Hylyssä sukellettiin 1970-luvulla vähän ja varovasti. Hindenburgiin takertui myös kalastajien trooli hylyn päämaston tienoille, mikä vaikeutti hylkyyn sukeltamista entuudestaan. Vuonna 1983 eräs urheilusukeltaja katosi hylyn syövereihin ja siitä asti hylky on ollut sukelluskiellossa.

Vuosina 1980 ja 1984 Geologian tutkimuskeskus käytti hylkyä merigeologisten tutkimuslaitteiden testikohteena.

Hylkyä tutkittiin vuosina 1993-1996 Reima Rädyn johdolla. Tutkimuksissa pystyttiin tunnistamaan kahdeksantoista kansilastissa olleen ajoneuvon merkki ja malli. Osa ajoneuvoista on ainoita säilyneitä kappaleita maailmassa. Sotamuseon julkaisi tutkimuksista kirjan vuonna 1997.